Tiiperöisen syntytarina, pitkä versio

Olipas mukavaa miettiä asioita taaksepäin, kun päätin kirjoittaa Tiiperöisen synnystä pidemmän version kuin sivuilla jo olevan. Saan välillä mieheltäni palautetta siitä, että aloitan tarinat kaukaa ennen kuin pääsen varsinaiseen asiaan, pohjustan huolella. En nyt sentään omasta syntymästäni tätä aloita. Tosin mielessäni kyllä käväisi ajatus, onkohan askartelijan mieli ja sydän periytyvää laatua. Äitinikin on tehnyt ja tekee käsitöitä ja askartelujuttujakin. Ja noin, pääsimme tavallaan jopa aikaan ennen syntymääni.

Kysyin äidiltäni, olenko aina ollut askartelija. Siskoni vastasi viestiketjussamme, että olit hyvä piirtämään. Itselläni ei ole sellaista kokemusta, mutta kuinka sydäntäni lämmittääkään ajatus, että siskoni mielestä olin hyvä piirtämään. Äitini nosti esiin olohuoneen seinälle sohvan ylle päätyneet kuvitushahmoni iki-ihanasta Marjatta Kurenniemen kirjasta "Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla". (Tämä kirja on yksi niistä, jotka ovat jääneet mieleeni ja sydämeeni lapsuudesta, jolloin äitini luki minulle kirjoja pikkusiskoni nukkuessa päiväunia. Suositus kirjalle! Olen itsekin kirjaa lahjaksi ostanut ja lukenut sen hoitolapsilleni kesätöissä.) Äiti muisteli, että muovailin ja maalasin, ja että yhdessä teimme aina jouluksi jotain. Hän ei kuitenkaan muista, että olisin kotioloissa lapsena erityisen paljon askarrellut. Kerhossa, päiväkodissa ja koulussa olen tietysti askarrellut, mutta kartoitan päätymistäni tällaiseksi aktiiviaskartelijaksi.

Yritin itse muistella, olinko vielä nuorenakaan aktiiviaskartelija kotioloissa. Yläasteelta muistan luokanvalvojalle tekemäni joululahjatontut ja ruotsinopettajan vauvalle ompelemani nallen. Lukioajoilta ovat mieleeni jääneet kuvistuntien rautalankaveistokset, joiden tekemisestä pidin paljon. (Tänä kesänä katselin netissä rautalanka-askarteluja, muistelin lukioajan rautalankakissojani ja läheltä piti, etten jo mennyt rautakauppaan ostamaan 500 metrin rullaa rautalankaa.) Lukiossa pitkä matikka sai siis enemmän huomiota kuin askartelut, mutta eiköhän minulla ole kuitenkin aina ollut askartelijan sydän.

Lukion jälkeen ajattelin, että minusta tulee lastentarhanopettaja. Siellä saan sitten askarrella työnikin puolesta, mikä ihastuttava ajatus. Opiskelin lukion jälkeen Jyväskylässä kansanopistossa vuoden Kasvatustyönlinjalla ja viihdyin hyvin päiväkotiharjoitteluissa. En kuitenkaan päässyt toisellakaan yrittämällä sisään lastentarhanopettajan koulutukseen vaan jäin varasijoille. Ja se onkin ollut ammatillisesti yksi parhaista asioista, mitä minulle on tapahtunut, koska sen seurauksena minusta tuli matematiikanopettaja.

Onnekseni ja ilokseni päädyin vuonna 2007 opettajaksi työpaikkaan, jossa matikanopeporukasta, ja muistakin, löytyy kollegoita, jotka jakavat myös kiinnostuksen käsillä tekemiseen. On ollut ilo intoilla yhdessä koruaskartelusta, viettää askarteluiltamaa, käydä lasihelmien valmistuskurssilla tai kuvisopen käsityöpiirissä virkkaamassa, jutella ja jakaa myös näitä harrastusmaailman asioita.

Väliin mahtuu vuosia ja ihania innostuksia, mutta ajattelin tehdä niistä oman juttunsa ja hypätä nyt isommalla harppauksella kohti Tiiperöisen syntyä. Eihän tämä nyt aivan perusteellinen pohjustus siinä tapauksessa ole, mutta joidenkin rönsyjen kanssa kelpo pohjustus kuitenkin, varsinkin kun se vielä hieman jatkuukin.

Tiiperöinen on muutakin kuin virkkausta, mutta kyllä se virkkaamisesta syntyi, niistä tiiperöisistä, joita valmistui paljon. Kesällä 2011 törmäsin jossain ihastuttaviin amigurumeihin (ehkä kirjakaupassa näin kirjan) ja silloin virkkasin niitä kymmenisen, pääosin kuitenkin eri hahmoja. Kun sain valmiiksi eläimet, jotka halusin (ja äitin virkkaaman sammakon), olin tyytyväinen. Tuli valmista. Silloin tällöin virkkasin jotain lahjaksi. Virkkasin itselleni paidan. Ja sitten sen haaveideni keltaisen paidan. Ja vielä viisi muutakin. Langat jo odottavat seitsemättä.

Pidän paljon matematiikanopettajan työstäni. Kesäloman alettua olen kuitenkin aina väsynyt ja ottaa aikaa palautua. Viime vuonna kesäloman alussa törmäsin leggy frog -sammakon ohjeeseen. Olen pitänyt sammakoista lapsesta asti ja halusin virkata itselleni kyseisen sammakon. Virkkasin. Tässä se on. Ensimmäinen.

Sammakon virkkaaminen oli rentouttavaa ja sammakosta tuli hauska ja vekkuli. Virkkasin toisen. 

Virkkasin kolmannen. Virkatessa mieli rauhoittui, mutta kolmekaan sammakkoa ei vielä riittänyt, olinhan kovin väsynyt työvuoden jäljiltä ja sen lisäksi mieli oli haikea, kun oman valvontaluokkani ysit olivat lähteneet maailmalle. (Tietysti sydän oli myös täynnä ylpeyttä heistä, eteenpäin lähteneistä.) Virkkasin siis lisää sammakoita. 

Kun olin virkannut sydämeni täydeltä sammakoita, löysin muitakin kivoja ohjeita. Ja aina uusia. Syksyllä en lopettanut virkkaamista palattuani töihin vaan lepäsin virkkaamisen avulla. Kun seuraan ohjeita ja lasken silmukoita, en mieti työjuttuja vaan pääsen irtautumaan niistä. Mieli lepää ja rauhoitun. Välillä kuuntelen samalla äänikirjaa ja yhdistän kaksi mieleistä asiaa.

Niinpä virkattuja hahmoja kertyi vuoden aikana iso määrä. Vallankin kun innostuksissani saatan virkata samaa hahmoa monta. Pääsiäisen alla alkoi valmistua kanoja ja kanainnostukseni tarttui niin, että kaksi meidän matikanopea innostuivat virkkaamaan omansa. He virkkasivat hillitysti yhdet kanat. Minä virkkasin noin 30 ja sitten tulivat ne tiputkin…

Kanat ovat ihania, mutta siitä huolimatta niitä tuli enemmän kuin meille on tarpeeksi. Ja samahan se oli jo sammakoidenkin kanssa, niin paljon kuin sammakoista pidänkin. Ja sitten ne kaikki kilpikonnat, valaat, mehiläiset sekä ankat ja sorsat (oi ihanat ankat ja sorsat!) ja vaikka mitkä muutkin.

Oli alettava miettiä, voisiko osalle löytyä koti muiden luota. Ja sen ajatuksen myötä halusin nimen tälle jutulleni. Sitä mietittiin pitkään. Pohtimassa kanssani olivat sisko ja äiti, mies ja ystäviä. Siskoni ehdotti jossain kohtaa Piiperöistä. Aika kiva! Vaan jo vuosia minulla on ollut oma piirretty merkkini, jossa on sydän ja T. Mietin, että olisi mukavaa, jos nimi alkaisi T-kirjaimella, jotta voisin edelleen töissäni käyttää merkkiäni. Ja siitäpä se Tiiperöinen sitten tuli. Ja ovathan nuo monet virkkauksistani kyllä ihania tiiperöisiä.

Kesällä rohkaisin mieleni ja lähdin Tiiperöisen kanssa maailmalle etsimään uusia koteja tiiperöisilleni ja muillekin. Se on kuitenkin jo uuden tarinan paikka.

Esittelyssäni kerron olevani muun muassa matematiikanopettaja, virkkaaja ja sienestäjä. Olen selvästikin myös pohjustaja ja rönsyilijä. Arvatenkin täällä jatkossakin monesti pohjustetaan ja rönsyillään, ja kai nyt välillä vähintäänkin sivutaan lukemista ja matematiikkaa, vaikka täällä keskitynkin enemmän virkkaukseen ja muuhun askarteluun. Mutta niin, matematiikka ja kirjat. Niistä nyt vaan kannattaa puhua ja on ilo puhua ja molemmat kannattaa ottaa haltuun.

Terkuin, Tintti